kuvat

VIIKONLOPPU TALLINNASSA

Ensimmäinen iskuryhmä oli asemissa jo 02:30, kun koitti joukkojen kuljetus kohti Olde Hansaa. Kohtaamispaikalla lääninhallituksen edustan maastossa 17 urheata mittyläistä liittyi iisalmelaisen tiedustelijan perään joukkueenjohtajansa johdolla. Täydennysjoukkojen mukaanliittymisen vuoksi eteneminen tapahtui hieman koukaten...

Hetkonen, Mitty iskee kuin miljoona tavua, mutta korkkarit, verkkarit tai tuulipuvut eivät kuuluneet tähän Mittyn virkistysmatkaan. Niin, me tyylitietoiset mittyläiset emme lankea stereotypioihin, ja toisekseen oli helmikuun puoliväli... Aikataulu oli maksimoitu niin, että sekä lauantain että sunnuntain saattoi shoppailla Tallinnassa, ja siksi lähtö oli jo kymmentä vaille kolme aamuyöstä. Kunnosta riippuen matkalle lähdettiin joko kesken yöunien tai suoraan ravitsemusliikkeestä.

Menokalusto oli nykyaikainen ja penkkivälit sallivat lepäämisen, mutta liikennöitsijän mokan - olettaen etteivät ovisaranat jumiutuneet vasta matkalle lähtiessä - vuoksi jouduimme aivan alkajaisiksi piipahtamaan Kuortin ABC-asemalla. Varsinainen tauko pidettiin sitten Liljendalin helmessä. Koska kyseessä oli Matka-Vekan matka, niin muutama immeinen tuli kyytiin Kouvolasta ja Kuusankoskelta. Koska Marjut ja Päivi odottivat meitä valmiina Helsingissä, niin meitä omaa väkeä oli reissussa yhteensä 19. Ilmoittautuneita oli alunperin 21, mutta flunssa-kausi söi heistä kaksi. Onneksi heidän matkavakuutuksensa tulivat hätiin, mutta ne eivät korvaa kokemusta, josta jäivät paitsi.

Matkalippujen jaon, rahanvaihdon ja lyhyen passintarkastuksessa jonottamisen jälkeen astuimme Eckerö Linen Nordlandia-alukselle. Mittyläisille oli varattu yksi hytti matkatavaroita ja ulkovaatteita varten, ja tulihan siinä meille kylkiäisenä privaattivessa. Pientä teekkarihenkeä oli kyllä ilmassa, kun hyttiin ängettiin, ja tv-sketsiäkin mukailtiin: "Hei, nyt on mies välissä"... Tässä vaiheessa ei vielä oltu havaittu, että toinenkin hytti olisi ollut käytettävissä, matkanjohtajan nimellä.

Matkaan kuului myös aamiainen laivalla, mikä oli johtokunnalta fiksu veto - olimmehan olleet liikkeellä jo viisi tuntia ja yö selän takana. Laivamatkalla virikkeet olivat vähissä, joten aika mateli - myös konkreettisesti: ulos merelle katsoessa näytti välillä siltä, että etenimme jään keskellä vain kävelyvauhtia. Aikataulu venyi tunnin tai enemmän.

Tallinnan satamassa meitä odotti Matka-Vekan opas ja kuljetus hotellille. Bussi kiersi keskustan hotellit ja jätti lopuksi meidät aukion laitaan, pienen kävelymatkan päähän hotellistamme.

Hotellimme nimi oli Central, ja hyvin keskustan lähellä se sijaitsikin. Sisäänkäynti kadun puolelta näytti enemmänkin pysäköintitalon sisäänkäynniltä, mutta ei ihme, sillä itse hotelli sijaitsi rauhallisella sisäpihalla. Hotellihuoneemme olivat myös tuon sisäpihan puolella. Täytyy erikseen mainita, että huoneet olivat hulppeat: joku meistä letkauttikin, ettei seljällään sängystä näe telkkaria!

"Ovikortteihin oli ladattu tietty määrä sähköä", lohkaisi huonekaverini. Käytännössä riitti, jos laitteeseen laittoi vaikka käyntikorttinsa. Eipähän ainakaan tule sitten pimeys keskenkaiken huussiin, jos toinen on lähdössä huoneesta ja ottaisi avainkorttinsa mukaan.

Illalla koitti sitten syömingit keskiaikaisessa Olde Hansa -ravintolassa. Tunnelmaa on vaikea sanallisesti ilmaista, katsokaa kuvista! Paikassa on kolme kerrosta, ja meidän seurueemme oli kakkoskerroksen päävieraina. Kolmannessa kerroksessa oli menossa samaan aikaan häät.

Noustessamme tunnelmallisesti valaistuja portaita ylös saimme ensin osallistua käsienpesurituaaliin. Keskiajalla syötiin käsin, eli haarukan ja veitsen käyttäjät olisivat saaneet tylyä ja tulista kohtelua. Ajan hengessä täällä leipä tulikin murtaa käsin. Istuuduttuamme pitkän pöydän ääreen meidän tuli valita pöydän päämies, ja tämä kunnia lankesi matkanjohtajallemme Teuvolle. Päämiehen tehtävänä oli sirotella leivän päälle suolaa ennen sen jakoa. Jäi hieman epäselväksi, olisiko päämiehelle ollut joitain muitakin tehtäviä tarjolla.

Pääjoukkiomme oli paikalla reilusti etuajassa, mutta kaikki tulivat paikalle sovittuun aikaan mennessä. Jälkimmäisen ryhmän osalle lankesi matkan legendaariseksi muodostunut filosofistinen pohdinta, ollako ystäviä vaiko eikö olla. Suomalainen kun on niin vaatimaton itselleen...

Ateriaa en tässä lähde sen kummemmin erittelemään, se kun on luettavissa ravintolan ajan henkeen kuvitetuilta kotisivuiltakin. Omakohtaisia suosikkejani olivat katajanmarjoilla maustettu juustopaistos sekä käristeleipä tuorejuustolla. Yllätyksenä lopuksi sai vielä kahvia, jota ei keskiajalla muuten ollut. Kahvista puheenollen, ikävä kyllä yhden matkalaisemme kahvikuppi vuoti. Astiasto oli kuulemma paikkaan tarkasti suunniteltu, ja asiallinen olikin. Tuopista sai otteen niin kahvasta kuin reilulla kämmenotteella. Sinänsä tuoppia ei tässä porukassa pahemmin kipattu, loppulaskun keveydestä päätellen.

Pöydän ollessa pitkä en ole tietoinen kaikesta illan aikana esiintyneistä puheenaiheista, mutta mieleeni jäi hyvin Ailan kertomus kissasta, joka oli oppinut koiran elkeet. Tuossa tapauksessa koira ja kissa olivat eläneet pennusta asti yhdessä. Tiedä häntä, voisiko siitä sitten kouluttaa meställe kaveriksi suomenmaatiaishirvikissaa. Arvatkaas muuten, mitä tuo kissa teki, kun se oli odotellut lihapalan jäähtymistä ja koira tuli ja söi sen kissan nenän edestä? No, se läimi sitä kunnolla kuonoon!

Illan päätteeksi sattui hauska tapaus, kun yksi kievarin miehistä tuli meiltä kysymään kovalla äänellä, jotta meidänkö on nuo 19 hevosta pihalla, jotka korskuvat jo aika levottomasti. Eivät kuulemma oikein leppyneet heinästä. Tuota sanoisin hauskaksi ulosheitoksi! Pöytä haluttiin vapaaksi seuraavaan kattaukseen, päätellen sivupöydälle valmiiksi tuoduista astioista ja pöydän nopeasta korjaamisesta meidän jälkeemme.

Vaan kuinka ollakaan, ei hevosiamme näkynyt missään! Tästä masentuneena joukkiomme jatkoi jatkopaikan etsiskelyä, ja kolmen kopla irtaantui ryhmästä viedäkseen Mittyn kameran turvaan hotellille. Turvasaattueelta ei matkalla kysytty muuta kuin kelloa.

Matkalla ruokapaikkaamme kysyi tuntematon vastaantulija yhdeltä matkalaiseltamme sen sijaan, että paljonko hänen housunsa maksoivat. Kun hänen huomionsa kiinnittyi alaspäin, niin johan oli toinen heppu takataskun lompakkoa hamuamassa! Ja tuskin siellä oltiin ostokuittia todisteeksi etsimässä! Heput kyllä livahtivat matkalaisen ärähtäessä.

Toinen vastaavan kategorian tapaus sattui, kun ryhmämme jatkoilla olleet olivat palaamassa hotellille. Heitä nimittäin seurasi ryhmä epäilyttäviä lippalakkimiehiä, aivan kuin vaanien sopivaa uhria. Tilanne laukesi siihen, että matkalaiset tekivät täyskäännöksen, jolloin seuraajat juoksivat karkuun ja pian heti heidän peräänsä ajoi vartiointiliikkeen partio. Kokemus oli kuulemma ahdistava.

Matkaoppaan varoitukset taskuvarkaista on syytä ottaa siis tosissaan tässä kaupungissa. Tärkeintä on, ettei tee itsestään liian helppoa saalista, kuljet sitten yksin tai ryhmässä.

Tallinnalaiset jäivät kyllä matkalaisten mieleen ystävällisinä ihmisinä. Olde Hansan väeltä löytyi huumoria (todettu myös silloin, kun he jakavat yrttiteetä ulkosalla päiväsaikaan) ja pöytämme tarjoilijatar oli todella miellyttävä ihminen. Ratiovaunun kuljettaja oli huolehtivainen, kun ryhmämme kiersi kahdeksikkoa ja ensimmäisen lenkin jälkeen hän pelkäsi meidän olevan eksyksissä, kun vielä istua jöllötimme ratikassa. No, saivat mittyläiset sitten kyytiä koko 10 kruunun edestä!

Rahasta puheenollen joissain yksittäisissä paikoissa kävi myös eurot maksuvälineenä. Citymarketissa eurot olivat yleistä valuuttaa ja esimerkiksi kahvilassa lähdellä Olde Hansaa kävivät eurosetelit.

Paluumatka satamaan oli tehtävä omin voimin. Matka oli lyhyt vaikka kävelemiseen, mutta matkalaukkujen kera taksikyyti oli toki keveämpi. Matkaopas oli varoittanut, että taksit saattavat pyytää ylihintaa matkasta hotellilta satamaan, eli satoja kruunuja, vaikka maksimihinta olisi 80 kruunua. En tiedä kuinka helposti kaimani taksin kanssa hinnan sopi, kädet kun kuljettajalla elehtivät, mutta lopputuloksena oli sovittu kiinteä 35 kruunun hinta. (Satamassa taksimittari näytti muuten 23:a ennenkuin kuljettaja painoi siihen sovitun summan näkyville.)

Paluumatkalla olivat molemmat hytit käytössä, ja yksityishytinkin saattoi lunastaa vastaanotosta omaan piikkiin. Koska matkalta joutui pari mittyläistä jäämään pois, niin tuo säästö kompensoitiin tarjoamalla retkeläisille laivalla päivällinen. Tämän tarjouksen ottivat kaikki ilomielin vastaan. Yhteisruokailu oli mukava hetki, ja hauskaa jutusteltavaa löytyi ainakin pehmokoirista. Tiedäthän, että ennen koiran hankkimista tuota vastuunottoa voi harjoitella pehmokoiralla, mutta naapuri voi kyllä pitää vinksahtaneena kun käyt sitä ulkoiluttamassa!

Partiojohtajamme lausui sellaisen kehitysehdotuksen, että terminaalissa kannattaisi olla samanlailla merkityt passijonot, kuten lentokentillä on. Nykyisellä tavalla muodostuu sumppuja, jotka eivät vedä lainkaan. Laivalta maihin Viron puolelle mentäessä jonotus kesti todella kauan, mutta matkustajat hienosti olivat hermoilematta. Ehkä asiaa auttoi se, että laivan kapteeni oli kuuluttanut valmiiksi jonotuksen kestävän arviolta tunnin. Kiitos niille hiihtolomalaisille, joilla oli tunnelman kohottamiseksi mankka mukana.

Paluumatkalla bussi oli tupaten täynnä, ja penkkien välit kapeammat, joten jalat tahtoivat puutua. Joillekin musiikkitarjonta autossa ei ollut mieleistä; kuulemma autossa soitettiin Reijo Taipaletta sen takia, että bussikuskin veljenpoika olisi ollut hänellä roudarina...

Virkistysmatkan nimike oli ainakin osunut nappiin, sillä kaikki näyttivät niiin virkeiltä...

Reported by Marko